Hyvinvointi ja tasapaino? Plaah, ihan liian pliisua menestyjälle!

Tämä on päivitetty ja kevyesti editoitu versio keväällä 2015 kirjoittamastani artikkelista, joka julkaistiin Suomen Yrittäjien Nuoret Yrittäjät -blogissa. Koin silloin vahvasti (ja olen edelleen samaa mieltä), että yrittäjien ja erityisesti nuorten yrittäjien kaikki esteet murtava energia, voima ja jaksaminen on sellainen myytti, että siihen uskovat nekin nuoret yrittäjät jotka eivät ole enää itse jaksaneet. Halusin siksi jakaa oman kokemukseni omasta loppuunpalamisestani.


En olisi ennen kevättä 2015 voinut kuvitellakaan kirjoittavani tai puhuvani hyvinvoinnista.

Pidin hyvinvointia ja siihen liittyvää keskustelua lässytyksenä ja haaveiluna, todellisesta elämästä ja arjesta irrallisena utopiana. Ei minulla ollut aikaa meditoinnille, viherpirtelöille ja muulle hippeilylle. Yritys piti hoitaa. Avioliittoa piti hoitaa. Kotityöt piti hoitaa. Lapset piti hoitaa. Luottamustehtävät piti hoitaa.

Unohdin vain hoitaa yhtä asiaa – itseäni.

Jälkikäteen on helppo nähdä miten vääristynyttä ajatteluni ja suhtautumiseni omaan hyvinvointiini tuolloin oli. En sentään uskonut olevani kuolematon, mutta identifioin itseni niin vahvasti tekojeni kautta, etten nähnyt suorittamiselle mitään vaihtoehtoja. Minulle ei tullut mieleenikään, että voisin elää elämääni jollain muulla tavalla. Katri Syvärinen listaa ja kuvailee kirjassaan Löydä elämän taika, sisäinen matka suorittamisesta iloon osuvasti uupumusta edistäviä uskomuksia uupumisesta. “Kyllä tämä tilanne tästä kohta rauhoittuu.” “Hiljentää? Päinvastoin, minä haluan mennä vielä kovempaa!” “Hyvinvointi ja tasapaino? Plaah, ihan liian pliisua menestyjälle.” Jep, näin minä ajattelin.

Syksyllä 2014 minulla tuli täyteen 10 vuotta yrittäjänä ja minulla oli hieman alle kaksikymmentä työntekijää. Edeltävät kaksi vuotta olin tehnyt töitä äitysloman ja hoitovapaan ohessa ja odotin täysipäiväistä työhönpaluuta kuin kuuta nousevaa. Olin asettanut itselleni aivan utopistiset tavoitteet. Töihin päästyäni työstin kymmeniä päällekkäisiä projekteja, kehitin ja innostin. Kotona koitin repiä tasapuolisesti huomiota puolisolle, haastavalle esikoiselle ja vielä niin pienelle kuopuksellemme. Juoksin työstä ja tapahtumasta toiseen, verkostoiduin, viihdytin, järjestin, huolehdin, hoivasin…

Ajattelin olevani elämäni vedossa, mutta kehoni yritti kertoa muuta

Nukahtaminen vaikeutui, ruokahalu hävisi, sydän tykytti, mieliala heitteli, aloin sairastella, paino putosi, heräilin yöllä, aamuisin en meinannut päästä sängystä ylös… Kehoni yritti monin tavoin viestiä, että nyt voisi vähän hidastaa tahtia, mutta en pysähtynyt hetkeksikään huomioimaan näitä merkkejä, vaan jatkoin jääräpäisesti tuttua tahtia.

Kuvittelin edelleen olevani elämäni vauhdissa, mutta en nauttinut enää mistään. Juoksin tapahtumasta toiseen ja koitin innostua asioista kuten ennen, mutta kaikki tuntui yhdentekevältä. Mieluisat asiat olivat muuttuneet pakkopullaksi. Innostavat tapahtumat tuntuivatkin väsyttäiltä. Mahdollisuudet muuttuivat velvollisuuksiksi. Nukuin ja nukuin, mutta väsyin vain enemmän. Kyynistyin.

Vähitellen aloin huomata etten saa enää mitään valmiiksi. Tein ja tein, mutta tulosta ei tullut. Tämä sai minunlaiseni suorittajankin vihdoin ja viimein havahtumaan siihen, että nyt ei ole kaikki kunnossa.

Lopulta varasin itselleni ajan psykiatrin vastaanotolle. Jo seuraavana aamuna istuin lääkärikeskuksen aulassa ja ihmettelin mitä itseasiassa tein siellä. Miksi ihmeessä varasin sen ajan? En kai minä mitään nuppilekuria kaivannut. Minähän olin vain vähän väsynyt! Onneksi lääkäri kutsui minut sisään ennen kuin ehdin lähteä pois. Vastaanotolla jutellessa alkoi tuntua kuin jotain hyvin tiukkaan kerittyä olisi alkanut mielessäni hellittää ja aueta. Selitykset hävisivät ja pystyin näkemään oman uupumukseni. On vaikea käsittää miten ihminen voikin niin tehokkaasti huijata itseään ja ohittaa kaikki kehonsa viestit! Jokaikisen uupumus- ja masennusoireen olin selittänyt itselleni jollain muulla tavalla. Kunnes tuon yhden lääkärikerran aikana jokin aukesi mielessäni ja tajusin missä mennään.

Sairausloman lisäksi vaadittiin vielä yksi isompi tapaturma ja kaksi muuta ensiapukäyntiä, ennen kuin uskoin mitä kehoni yritti minulle kertoa: hellitä jo!

Sairaslomallakin suoritin itseni tehokkaasti yhä syvempään uupumukseen

Lääkärin tuolloin määräämä kahden viikon sairasloma kuulosti dramaattiselta ja liioitellulta, jopa pelottavalta. En ollut koskaan ollut irti töistä noin pitkää aikaa – edes äitiyslomilla! Päätin kuitenkin ottaa määräyksen tosissani ja lomailla oikein hyvin ja tehokkaasti, jotta olen sitten parin viikon päästä taas hyvässä työkunnossa! Voit varmasti arvata mitä kävi. Sain lisää lomaa. Kolme viikkoa, kuukauden, kolme kuukautta. Samaan aikaan elämä kaatoi päälleni uusia vastoinkäymisiä, sairauksia ja kriisejä. Toipumiseni takelteli ja uupumukseni syveni vähitellen vakavaksi masennukseksi.

Puolen vuoden kuluttua en ollut vielä läheskään työkuntoinen. Pari kertaa tsemppasin ja pakotin itseni takaisin arkeen ja ”vanhaan elämääni”, mutta silloin keho antoi sellaiset merkit ettei niitä voinut enää ohittaa. Yritin kyllä! Kun solisluun murtaminen ja aivotärähdys eivät vielä pysäyttäneet, sain pian sen jälkeen terveeseen käteeni kivuliaan rasitusvamman, jonka jälkeen olin lopulta käytännössä kädetön. Sen se vaati, että osastin olla tekemättä töitä. Palasin lopulta töihin vasta seuraavana syksynä, aluksi osa-aikaisesti, ja täysiaikaisesti vasta lähes vuoden sairauslomani jälkeen.

Tehokkaana ihmisenä yritin jopa sairastaa tehokkaasti. Istuin merenrannassa kuvaamassa aaltojen liplatusta ja kaislojen huojuntaa, jotta voisin kotona levätä niitä katsellen. Vuosien ajan nuo videot lähinnä naurattivat, mutta nyt, seitsemän vuotta myöhemmin niitä on oikeasti aika ihana katsoa!

On surullisen totta, että joitain asioita oppii arvostamaan vasta kun ne menettää. Itselläni näin kävi terveyden kanssa. Olen joutunut todella haastamaan omat käsitykseni hyvinvoinnista, jaksamisesta ja levosta.

Ajattelin tuolloin vielä sairaslomalla ollessani, että olen matkalla hyvinvointiin. Ajattelin, etten ole ehkä perillä vielä pitkään aikaan, mutta yritän oppia ja myös nauttia tuosta matkasta. Muistan miettineeni jo tuolloin että olenkohan matkallani koskaan perillä, mutta ajatus oli liian pelottava. Se ei ollut sellainen positiivinen odotus, jota halusin ylläpitää. Nyt, kun tuosta ajasta on lähes seitsemän vuotta, voin jo hyväksyä ajatuksen etten varmasti koskaan tule olemaan ”perillä” tai ”valmis” hyvinvoinnin kanssa. Itseasiassa tuo ajatus antaa minulle energiaa ja voimaa. Sen sijaan, että kokisin riittämättömyyttä matkani keskeneräisyydestä tai epätäydellisyydestä, ajattelen että jokainen pieni askel vie eteenpäin ja kohti parempaa oloa.

Kirjoitin tuolloin keväällä 2015, että osa minusta pitää edelleen hyvinvointikeskustelua lässytyksenä, ja että sen takia yritän itse olla lässyttämättä aiheesta. Tästä haluan edelleen pitää kiinni! Hyvinvoinnista ja sen edistämisestä voi puhua monella tavalla, ja tekoja sen edistämiseksi on yhtä paljon kuin meitä erilaisia ihmisiä on. Toiselle sopii rauhoittava meditointi kun toisen se saa hyppimään seinille.

Puhun ja kirjoitan hyvinvoinnista, koska hyvinvointi pitää ottaa vakavasti, mutta sitä ei tarvitse tehdä vakavasti. Haluan kertoa kiihkotta ja pilke simäkulmassa asioista, jotka ovat tuoneet minulle parempaa oloa ja hyvää vointia – hyvinvointia.

Vilpitön toiveeni on, että tällä matkalla kokemastani, havainnoimastani ja oppimastani voisi olla apua, tukea ja iloa myös muille.

close

TILAA UUTISKIRJEEMME NIIN SAAT AINA TUOREIMMAT VINKIT, UUTISET JA TARJOUKSEMME HYVINVOINTISI KOKONAISVALTAISEKSI EDISTÄMISEKSI!

Tietosi on meillä turvassa, emmekä tuki sähköpostiasi. Lisätietoja löydät tietosuojaselosteesta.

Vinkkaa artikkelista muillekin:

Yksi vastaus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.