Keväisin herään.

Talvikuukaudet kuluvat itselläni aina jonkinasteisessa suorittamisen sumussa. Olen kyllä aktiivinen, olen läsnä ja saan aikaan, mutta uutta syntyy vain hieman pakottamalla. Talvi menee putkessa, tutuissa rutiineissa. Se suoritetaan.

Ensimmäisenä kevään merkkinä tulee valo. Aluksi sen huomaa illoissa, kun töistä lähtiessä ei olekaan enää sysipimeää. Sitten valoistuvat aamut, eikä kellon soidessa tarvitsekaan enää kömpiä pilkkopimeässä mörön luolassa, vaan saa avata silmät valoisaan aamuun. Jossain kohtaa sitten huomaa heräävänsä auringon säteiden kanssa jo aivan liian varhain, ja on aika taas ottaa talven aikana pölyttyneet pimennysverhot käyttöön.

Kevään lämpö hiipii iholle vähitellen. Keskipäivällä kevätaurinko kurkkaa horisontista ja yllättää kutittamalla lounaalta takaisin toimistolle palaavan nenänpäätä. Auton tuulilasia ei tarvitsekaan aamuisin enää raapia. Lumien sulaminen tuntuu kestävän aina ikuisuuden ja jokainen huhtikuinen lumisadepäivä koettelee odottavan kärsivällisyyttä, mutta silti hanget häviävän vähä vähältä. Työpäivän äänimaisemaan ilmestyy tasainen naputus, kun sulava lumi tippuu räystäiltä ja ränneissä. Yhtäkkiä tulee se päivä, jona pipoa ja hanskoja ei enää tarvitsekaan. Aamulla ulko-ovea avatessa päälle ei vyörykään hyytävä kylmyys, vaan yllättävä lämmin henkäys.

Vihreys yllättää joka kevät, vaikka sitä on odottanut pitkään ja hartaasti. Odotus alkaa jo kevättalvella kun auringon säteet alkavat ensimmäisen kerran luovuttaa lämpöään, vaikka joka paikassa on vielä metriset hanget. Tuosta eteenpäin odotusta kestää vielä monta kuukautta. Sinä aikana ehtii monet kerrat istua järven rannalla, jäiselle selälle katsellen ja kuvitella mielessään vapaat, sinisenä kimmeltävät vedet ja rantojen vihreät koivut. Metsäpolulla pysähtelen parhaille hortapaikoille haaveillen hangen alla uinuvista ketunleivistä, horsmista ja vuohenputkista. Hengittelen niityllä kirpeää pakkasilmaa ja muistelen, miten kesällä samassa paikassa tuoksuu yltäkylläinen kesän vihreys.

Sitä odottaa niin kovasti ja se tulee aina niin keikkuen ja kiusoitellen, mutta silti se aina yllättää. Kevät.

Aamulla herätessä ensimmäisenä kuulee lintujen huumaavan laulukuoron. Illalla töistä kotiin palatessa huomaa, että vesistö joka vielä samana aamuna oli jäässä, on nyt vapautunut ja virtaa villinä ja vapaata. Askel pysähtyy kesken kävelylenkin, kun tajuaa että pienissä koivuissa on jo vihreät silmut.

Silloin tulee kiire.

Ei pakottava, kuormittava kiire, vaan innostunut ja malttamaton kiire. Sellainen karkkibuffetin äärelle päässeen pikkulapsen kiire, kun haluaisi maistaa kaikkea, kokea kaiken, ehtiä kaiken ja nauttia kaikesta.

Tulee kiire hortamaastoihin. Keho huutaa tuoretta, vihreää syötävää ja voisin elää pelkillä villivihanneksilla. Jokainen päivä jona ei pääse luontoon keräämään vähintään lounastarpeita, tai mieluummin samalla myös pakastettavaa ja kuivattavaa, tuntuu lähes fyysisenä kipuna.

Pihallakin luonto herää eloon ja ihanan vihreä nurmi kohahtaa esiin aivan yhtäkkiä. Tuoksut tulevat. Viinimarjapensaan tuoksuvat lehdet puhkeavat ja kasvimaan mullasta nousee lupaavan muheva aromi. Kannan pihakalusteiden pehmusteet ulos aivan liian aikaisin kun kuvittelen että pystyisin jo nauttimaan aamukahvit terassilla, vaikka öisin on vielä hallaa. Siivoan ja laitan terassia kuntoon, samalla tietoisesti painaen mielestäni tiedon siitä miten turhaa se on, kun aivan pian joka ikinen pinta on ensin lehtipuiden siitepölyssä ja pian sen jälkeen pihaamme reunustavan massiivisen havumetsän paksussa siitepölyssä.

Luonnon mukana herään.

Talvikuukausien suorittajasta ja rutiinien rakastajasta ei ole enää tietoakaan. Kuukausia olen painanut pitkiä työpäiviä, mutta nyt mietin jokaisen työtehtävän äärellä, onko tämä todella aikani arvoista. Voisinhan olla samaan aikaan heräämässä nokkosia! Kuvittelen, että tällainen oman tekemisen kriittinen tarkastelu auttaisi olemaan tehokas, keskittymään olennaiseen ja pitämään mielessä pidemmän aikavälin tavoitteet. Mutta ei.

Sillä samaan aikaan kun puissa lehdet puhkeavat, käynnistyy omassa mielessäni uuden ideointi. Talven jäljiltä mielessä on patoutunutta luovuutta ja innostusta. Kevään tulo antaa sille lämpöä ja se alkaa vähitellen kuplia jossain ajatusten perällä. Kun lämpötila nousee, se alkaa pulpahdella pintaan, ensin harvakseltaan, vähitellen yhä useammin, ja lopulta sellaisena ryöppynä ettei sitä pidättele enää mikään.

Aina keväisin kehitän jotain uutta. Joskus ajatuksia, intoa, suunnitelmia ja energiaa on niin paljon että niiden kanssa on vaikea olla. Tekisi mieli painaa kansi tuon ryöpyn päälle ja koittaa vääntää lämpöä hieman pienemmälle. Ideoiden kuohunta mielessä on niin suurta, että siitä on vaikea saada kiinni ja sitä on mahdoton hallita. Ajatuksiin ei ehdi tarttua, kun joku toinen idea jo vaatii huomiota. Yritän kirjata ajatuksia ylös, mutta niiden jäsentely on mahdotonta. Luonnostelen, kehitän, kartoitan erilaisia mahdollisuuksia ja jaan innostuneita suunnitelmiani ja visioitani jokaiselle joka intohimoista, jäsentelemätöntä vuodatustani vain jaksaa kuunnella. Herään keskellä yötä, en stressaantuneena, vaan innostuneena, mutta yhtä kaikki aivan ylivirittyneessä tilassa. Sydän hakkaa ja mieli laukkaa. Hengitän, meditoin ja houkuttelen laukkaavaa mieltäni laskemaan kierroksia ja antamaan minulle vielä hieman lepoa ja palautumista jota niin kipeästi vielä kaipaisin. Mielikuvissani istun mökkirannan kivillä, heiluttelen jalkojani järvivedessä ja seuraan salmessa hiljalleen ja loputtomasti virtaavaa vettä. Toistelen itselleni, että kaikki on hyvin ja kaikki tapahtuu aikanaan. Ei ole kiire.

Sillä taas odotan. Odotan, että kevään huuma hieman tasaantuu. Odotan, että linnut asettuvat pesimään. Odotan, että ruohoa pääsee leikkaamaan. Odotan, että puiden lehtien vihreys alkaa syventyä. Silloin myös omat ajatukseni tasaantuvat. Pystyn taas pysähtymään ja rauhoittumaan ajatusteni äärelle. Pystyn jäsentelemään kaikkea kevään aikana ideoitua. Pystyn tarkastelemaan omaa tekemistäni kriittisesti ja luopumaan huonoista tai kannattamattomista ideoista, vaikka ne keväällä tuntuivat maailman upeimmilta ja intohimoisimmilta.

Keväällä herään.

Mutta kesällä kukoistan.

 

– Anna, kesän lapsi

 

P.S.

Ei ehkä yllätä, että tämä teksti syntyi eräänä aivan liian varhaisena aamuna, kun olin neljältä herännyt muka aivan pirteänä johonkin uuteen ja innostavaan ajatukseen, enkä kerta kaikkiaan onnistunut enää rauhoittumaan nukkumaan. Tuntia myöhemmin minulla oli taas yksi uusi yrityksen toiminnan kehittämiseen liittyvä idea luonnosteltuna muistiin. Onneksi tänään on sadepäivä eikä kannata kerätä villivihanneksia, niin maltan ehkä paikata tyngäksi jääneitä yöunia päivälevolla.

Paljon on siis jo uusia ideoita ja suunnitelmia ensi syksylle ja pidemmällekin. Mutta kuten ehkä arvaat, mikään idea ei ole vielä niin valmis että siitä pystyisi kertomaan mitään. Tiedän, että maltan tarttua näiden ideoiden tarkempaan muotoiluun vasta kesällä. Silloin pääsen kertomaan mitä kaikkia tapahtumia, kursseja, ryhmiä ja yhteistyötä ensi syksynä on tarjolla!

close

TILAA UUTISKIRJEEMME NIIN SAAT AINA TUOREIMMAT VINKIT, UUTISET JA TARJOUKSEMME HYVINVOINTISI KOKONAISVALTAISEKSI EDISTÄMISEKSI!

Tietosi on meillä turvassa, emmekä tuki sähköpostiasi. Lisätietoja löydät tietosuojaselosteesta.

Vinkkaa artikkelista muillekin:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.